Jäähyväiset vinyylille

Ostin vuonna 2009 levysoittimen, sellaisen jonka olin pitkään halunnut. Ennen kuin minusta tuli isä ensimmäisen kerran, kuuntelin levyjä, pesin, harjasin pölyt. Istuin alas tarkasti mitattuun paikkaan kaiuttimien välille, suljin silmät ja kuuntelin. Kuuntelin ja olin, vain minä ja musiikki.

Vapaa-ajallani metsästin neitseellistä vinyyliä, uria joita ei neula ollut kyntänyt. Levyjen kuuntelu oli vaivaa vaativaa, kappaleen vaihtaminen edellytti tuolista ylösnousemista, eikä kaukosäätimellä saanut tehtyä mitään. Siedin jopa pienet rahinat ja suhinat, koska jokin analogisessa soundissa. Jotkut levyt olivatkin aivan erinomaisia, mutta valitettavan usein vinyyliversio ei netistä luetusta hypestä huolimatta ollutkaan hyvä ("Siis tää Brittipainos tosta levystä EX- kunnossa pesee kyllä sen vuoden 94 MoFi-cd:n jne. jne. jne.").

Perheellisyys alkoi syömään musiikinkuunteluharrastusta, ei ollut aikaa puunata ja pestä, eikä sointinta voinut unohtaa yksinään pyörimään koska hifi-vehkeet ovat täysmanuaalisia. Soittimelle ei kertynyt lainkaan soittotunteja, kallis vehje keräsi pölyä, ja helppoude vuoksi cd-kokoelma ja Spotify tulivat tärkeämmiksi kuin tämä aikaa vievä analoginen vehje. Eivätkä ne cd:t kuulosta niin pahalta kuin halutaan uskoa tietyissä piireissä, ääni on häiriötöntä, toisto identtistä jokaisella kerralla, mitään vahinkoja ei tapahdu jos levy jää pyörimään vaipanvaihdon ajaksi ja loppuu, ja pakkoko on ostaa pilalle masteroitua nykymusiikkia. Voihan keskittää levyostoksensa sellaisiin levyihin, joita ne samat Steve Hoffman-foorumin hörhöt suosittelevat (joiden ansiosta innostuin vinyylistä alunperin), tai sellaisiin versioihin omista suosikkilevyistä joita Hoffmaniitit suosittelevat.

Mikä oli viimeinen niitti vinyyharrastukselle? Toinen lapsi. Tosin, olin yleisesti ottaen myös kyllästynyt hifi-hypeen, jotenkin hifi-uskovaisuuteni on kärsinyt, enkä usko enää kääntyväni analogiuskontoon. Analogiseurakunnan kirkollisvero on kuitenkin aika iso rahareikä.

Levysoitin on matkannut, toivottavasti onnellisen omistajan luokse. Toivon mukaan käyttöön, eikä pölyjä keräämään. Minä keskityn laadukkaiden cd-julkaisujen hankkimiseen, sekä tietenkin SACD/DVD-A levyjen ostamiseen, vaikkakin jälkimmäisiä ei enää oikein julkaista, ja SACD on myös jäänyt vähille julkaisuille. Onneksi Sonyn edullisetkin Blu-ray soittimet väittävät tukevansa SACD-formaattia, ehkä toivoa ei ole vielä menetetty. DVD-Audiota toistavia laitteita ei taida ihan budjettiluokassa olla.

Helppous ja häiriöttömyys, olivat lopulta ne asiat joiden vuoksi pidän cd-levyistä, ovat samoja syitä joiden vuoksi ihmiset alunperinkin alkoivat vaihtamaan analogisten äänitteiden kokoelmiansa digitaalisiin. Vaikka kuulin audiofiili-tason vinyylejäkin, eivät ne koskaan olleet parhaiden SACD-äänitteiden kanssa samaa tasoa, ei vaikka sulkisin korvani kaikelta pieneltä häiriöltä ja taustahurinalta. Se mikä kuulostaa hyvältä, on kuitenkin aina subjektiivinen asia, eikä näistä kannata lähteä kiistelemään. Haluaisin että muusikot äänittäisivät levynsä yhtenä ottona, analogisilla laitteilla samassa tilassa ollen, mutta julkaisisivat levynsä korkean resoluution digitaalisissa formaateissa, ilman älyttömiä loudness-masterointihäröilyjä.

Tuleeko vinyyliä ikävä? Ei tule, ja voinhan palata siihen sitten kun lapset ovat aikuisia ja minä olen kriisien kourissa kärsivä keski-ikäinen mies. Jotkut hankkivat silloin moottoripyörän, minä voin sitten hankkia vaikka Linn Sondekin....